Mä olen saanut pian kaksi viikkoa maistaa sitä, mitä on olla normaali ihminen. Siis viedä lapsia aamulla hoitoon ja hakea sieltä. Onneksi, siis suureksi onneksi me saatiin ihana paikka ihanasta perhepäivähoidosta ja sen takia kaikki ei ole niin kellon tarkkaa. Voin nimittäin sanoa, ettei me olla. Tai ainakaan minä ja lapset. Kaikki sujui tosiaan kuin rasvattu. Esa pääsi siis opiskelemaan perjantaina. Maanantaina, heti sukujuhlien jälkeen soittelin perhepäivähoidon koordinaattorille ja vein hakemukset lapsille. Tiistaina meille soittettiin ja tarjottiin paikkaa tuosta hoidosta, jossa nyt lapset ovat. Siellä heidän kanssaan on Severin 3 kuukautta vanhempi poika ja Santerin ikäinen tyttö. Tulevat kuulemma tosi hyvin toimeen ja ovat viihtyneet hoidossa. Kukaan ei ole vielä itkenyt viedessä eikä haettaessa. Onneksi lapset eivät joudu olemaan pitkiä viikkoja tai edes päiviä, sillä mä olen pääsääntöisesti ma-ti vapaalla ja kohtuullisen lyhyt päivä on Esallakin. Siis noin 5-8 hoitotuntia päivässä ja noin 15 päivänä kuussa. Se on kiva, eikä edes niin kallista kuin luulin.

Esalle ei kyllä vielä ole tullut mitään päätöstä, että pääseekö se Kelan kuntoutukseen vai mitä sille tapahtuu. Saako se mitään rahaa ikinä mistään. Mua jännittää kyllä tosi paljon, että mitähän kelan "erikoislääkärit" tällä kertaa päättää. Muutaman viikon sisällä siitä hakemuksen viemisestä pitäisi päätös tulla, joten muutama päivä/ viikko pitäisi jännittää tulosta. Pidetäänhän kaikki peukut pystyssä ja jos ei niin vaikka sormet ristissä. On se niin iso juttu kuitenkin. '

Minä satun olemaan mm. ammattiopiston oppilaitospappi, joten tänään olin Esan ryhmäytymispäivässä mukana. Oli hauska nähdä ja kuulla millainen se Esan luokka oikein on. Ihan kivalta siis vaikutti. Toki 16-vuotiaat on ihmisryhmä, jota ei aina pysty ymmärtämään, mutta se kestettäköön :). Ainakin Esa on tähän asti viihtynyt ja ollut onnellinen. Se riittää minulle, kaiken ei tarvitse olla täydellistä.

Me ollaan oltu Severin kanssa kipeinä. Sunnuntaina illalla mulle nousi kuume ja Severi oli valvonut ja räkinyt se aiemman yön. Koska oli vapaapäivä, niin ehdin siinä sairastaa Santeri ja Severi kimpussa pyörien, mutta sitten keskiviikkona, eli tänään aktiivisesti ja innolla töihin. Severikin oli kunnossa, että se pystyi ihan helposti viemään hoitoon. Käytiin tiistaina tarkistuttamassa korvat, ettei ollut tulehdusta, kun nukkuminen oli, mitä oli. Mutta mitään ei näkynyt (paitsi vaikkua). Nyt sitten keittosuolatippoja nenään ja ei kun piätä aholle, niin kuin Esa sanoisi.

Täplälle tämä kouluun lähtö on ollut ehkä suurin mullistus, kun kukaan ei ole häntä rapsuttamassa tai hellimässä kesken päivän. Voi Täplä parkaa... Mutta ehkä me siitä selvitään :).

Kaikki on siis hyvin. Lapset kasvavat ja voivat nuhaa lukuunottamatta hyvin. Santeri juttelee ihan tosi paljon ja on hauska kuulla, kuinka häneen on tarttunut, jotkun meidän käyttämät fraasit. Lisäksi hän kutsuu toisia ihmisiä HÄNEKSI, ei se, niin kuin minä tai Esa saatettaisiin sanoa. Voi, teidän pitäisi kuulla se kaikki hauska. Tosi kovasti hän nyt kyselee, että onko minun mahassani vauvaa, kun siskollani on, mutta joka päivä tuotan hänelle pettymyksen niin kuin teillekin. Ei, ei minun mahassani ole vauvaa ja toivottavasti se asiantila ei ihan äkkiä muutu. Mä lupasin Jarkolle, siis Retkun miehelle, että meille tulee kolmas lapsi heti, kun heille tulee toinen. Joten katsellaan milloin koittaa kevät :D.

Nyt menen unille. Tervetuloa käymään meidän uudessa kodissa!

Ps. elämän ruuhkavuodet ovat kalkeuttaneet laukaisin sormen, joten uusia kuvia meidän elämästä ei tähän hätään ole. Seuraavilla vapaapäivillä lupaan ottaa kuvia asunnosta ja Täplästä ja pojista :).